Olen ollut taasen töissä koulussa kaksi päivää. 34. lukuvuosi alkoi lämpöisissä merkeissä ja pitkästä aikaa minulla on taas kolmasluokkalaisia. Viimeisimmästä kolmosesta on viisi vuotta eli nuo silloiset pikkuiset näkyvät menevän yläkoulun puolella jo vakain askelin. Hehän eivät ole enää edes koulun pienimpiä, koska uudet seiskat saivat sen kunnian nyt eilisestä alkaen.

Nyt kun oikein käyn miettimään, en pysty muistamaan, kuinka mones kolmonen minulla onkaan. Ensimmäinen luokkani syksyllä 1982 oli tätä ikäluokkaa, Syksyllä 1986 olin töissä Nummelassa ja silloin oli kolmas luokka, 1990 sitten seuraava. Siitä eteenpäin taisin pyöriä viitosella ja kuutosella ihan vuoteen 2010 saakka, jos kohta 1998 ja 1999 olin ekalla ja tokalla.

Niin tai näin, niin periaatteessa minun pitäisi olla täydellisen sovelias kaikille mahdollisille alakoulun luokille. Totuus on kuitenkin sellainen, että pidän minulle sopivimpina vuosiluokkina viitosta ja kuutosta. Olkoonkin, että alkava esimurkkaus iskee käsille, niin se työ, jota isojen oppilaiden kanssa voi tehdä, on sen kaltaista, mikä minusta tuntuu tavallaan aika osuvalta. Toki pienempien kanssa työ on monessa suhteessa helpompaa ja siinä pääsee vähemmällä itsensä hajottamisella, koska oppiaineitakin on niin paljon vähemmän. Alkuopettajaksi en itseäni kuitenkaan jaksa laskea, enkä kovin usein ole ekalla ja tokalla ollutkaan. Suuressa koulussa tämä on ollut aina mahdollista. Oli se luokkataso nyt sitten mikä hyvänsä, niin kaikkiin tottuu ja se itselle sopiva tapa opettaa ja antaa lasten oppia löytyy yleensä aika pian.

Nämä ensimmäiset päivät ovat olleet kiivaita, koska yhdistyksemme solidaarisuusosanoton takia emme tavalliseen tapaan menneet valmistelemaan tulevaa koulutyötä, vaan menimme töihin vasta päivää ennen oppilaiden saapumista. Solidaarisuutemme kohdistui niille uusille opettajille, joita kunta säästöjen luulossa palkkasi vasta 10.8. alkaen. Koska kaikki uudet opettajat saivat työsuhteensa vasta siinä kohtaa, eivät he myöskään saaneet avaimia koululle, tunnuksia sähköpostiin tai Wilmaan eikä heillä ollut oikeutta edes oppikirjoihin ja muuhun materiaaliin tutustumiseen. Niinpä kunta suuressa viisaudessaan otti vastuulleen hurjan määrän asioita, kun laittoivat tuoreet opettajat lähes Tabula Rasa-tilassa tekemään työtä, jossa on ensiarvoisen tärkeää päästä tekemään kaikenlaisia suunnitelmia hyvissä ajoin ennen varsinaisen koulutyön alkamista. Niinpä myös me kokeneet opettajat menimme avaamaan tuon Pandoran lippaan vasta ensimmäisen suunnittelupäivän osuessa kohdalle. Totisesti toivon, että sen enempää meidän kuin mikään muukaan kunta ei enää typerehdi uusien opettajien palkkaamisessa tällä tavoin.

Luokassani alkavat hiljalleen tavarat löytää paikkansa ~ kaikesta huolimatta.

box.jpg

********

Kävin eilen iltapäivällä oikein kunnollisella pyörälenkillä. Lähdimme puoli viiden aikaan Markun kanssa pyöräilemään kohti Irjalaa ja siellä tarkemmin sitä meidän yhdistyksen mökkiä, Lipettiä, kohden. Matkaa meiltä on noin 12 kilometriä, mikä ei tietenkään ole kummoinenkaan pyörämatka, mutta meidän ja Lipetin välissä on kolme (oikeastaan 2½)  kovaa ylämäkeä ja niissä pääsin taas pitkästä aikaa tutustumaan vahvasti inhoamaani C3H6O3 - happoon, joka tuttavallisemmin tiedetään nimellä maitohappo. Kun lihakset kovasti työskennellessään alkavat kärsiä hapen puutteesta, hakee lihas tarvitsemansa hapen omista varastoistaan, jolloin tilalle nousee tuo kurjjus, joka puolestaan aiheuttaa lihaksessa kipua ja elimistössä pahoinvointia. Sitkeästi poljin Markun perässä puolitoista ensimmäistä kovaa mäkeä, mutta se viimeinen oli sitten liikaa ja jouduin taluttamaan nousun. Markku on pyöräillyt kesällä paljon ja pitkiä lenkkejä ja on hyvässä kunnossa, joten meikäläinen joutui tavan koville.

Lipetissä nautimme tästä jälkikesästä ja pulahdimme uimaan hyvin lämpöiseen järveen. Ihan kesti pulakoida usean minuutin ajan ja olokin siitä virkaantui. Lipetissä meillä oli sitten oikein virallista asiaakin. Meidän piti nimittäin vaihtaa ovikoodi. Mökillämmehän on sähkölukko ja jotta turvallisuus säilyisi, niin koodia on aika ajoin vaihdettava. Itse homma oli vallan yksinkertainen, mutta ihan kuten kahvinkeittimeni putsaaminen, niin kyllä siinä sähkölukon koodinvaihtotapahtumassakin on syytä olla manuaali matkassa. Pieniä yksityikohtia, joita ei takuulla muista, kun taas puolen vuoden päästä vaihdetaan koodi.

lukkoboy.jpg

*********

Pyöräilimme sitten tietenkin takaisin ja onneksi paluumatkalla oli 2½ suhteellisen kovaa alamäkeä. Kotimatka kesti kymmenisen minuuttia vähemmän eli aika paljon nopeammin sieltä suunnalta pääsee tänne. Sport Trackerin mukaan maksiminopeutemme oli 47,0 km/h. Se tuli todennäköisesti sairaalan mäessä takaisin tullessamme. Itse asiassa aika pelottava vauhti polkupyörällä, jos kohta tiedän noiden hyvillä kilpapyörillä ajavien harrastajienkin ajavan usein reippaasti kovempaa puhumattakaan ammattiajajista. Siinä sitten menee kyllä luita poikki, jos kaatuu tuossa vauhdissa - pahimmillaan voi toki sattua pahempaakin.